Perinneaiheiset sukkani kaipaavat somistuksekseen nauhaa. Laudat on, mutta käpy oli kadonnut muuttojen virrassa. Soitin Helskyyn:

- “Päivää, onkohan teillä myynnissä lauta- ja pirtanauhantekoon sopivia käpyjä?”
- “Ööööö, käpy…?
- “No, niinkun sukkulaa vastaava, semmoine lasta mihin nauhan kude laitetaan.”
- Ahaa, on meillä jotain. Minkähän kokoista pitäisi olla?”
- “No, semmoinen pieni, nauhantekoon sopiva. Olisiko parikymmentä senttiä pitkä.”
- “ööö.”
- “Entä onko teillä pirtoja?”
- “*tauko*. ööööööööö… Pirtoja…. öööö, nyt en…. mikähän se nyt olikaan?”
- “Siis anteeksi, nauhapirta.”
- “Öööö, no nyt en tiedä…”
-”Semmonen puinen esine, jossa on ylhäällä ja alhaalla lista, joiden väliin on kiinnitetty puisia, lyijykynää hieman ohuempia pienoja, joissa on keskellä reikä ja niiden välissä on rako. Ehkä noin 20 x 25 senttiä kooltaan.”

Keskustelu jatkui tätä rataa, kunnes lopulta myyjä hoksasi, mistä on kyse ja selvisi, että kaupasta löytyy pirtanauhapaketti, jossa on kaksi sukkulaa mukana. Menin kauppaan ja nappasin samalla vierestä yhden lautanauhalauta-setin mukaan. Myyjä kassalla: “Öööö, mikäs tää sitten on?”

Kuvassa on samalainen Toikan setti, jonka ostin. Lähettäisin terveisiä tehtaalle: lasta/käpy on viimeistelemätön, sitä ei ole lainkaan hiottu. Itse pirta voisi olla kevyempi, ja ainakin minä pitäisin enemmän pirrasta, jossa on pyöreät piit. Sekin keventäisi sitä.

Mutta nähtäväksi jää, mikä häly siitä syntyy kun pistelen pirta- tai lautanauhaa lentokoneessa matkalla Lontooseen